Olen 18 täytettyäni asunut aina yksin tai avosuhteessa. Mikään muu vaihtoehto ei ole koskaan käynyt edes mielessäni. Kotini on turvapaikkani ja pakopaikkani. Kun ulko-oven sulkee voi hengähtää: kukaan ei näe minua, ei tarvitse puhua ja saan tehdä mitä haluan. Olenkin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa asun muiden kuin puolisoni kanssa. Ja se on hirveää!

Pariskunta jonka kanssa asumme Vancouverissa, ovat ihania ja ehkä helpoimpia ihmisiä, joiden kanssa jakaa asunto. Kanadalaisiksi myös hyvin rauhallisia ja tilaa antavia. Siitä ei olekaan kyse.

Olen huomannut tarvitsevani paljon omaa aikaa ladatakseni akkuja. Vuosi vuodelta oman tilan tarve ja kotona viihtyminen on lisääntynyt, joten osasin pelätä jo pahinta. Puolitutuilla muutaman yön vierailulla tai lomilla haaveilen myös aina omasta hotellihuoneesta.

Muuton jälkeen uuteen tilanteeseen totuttautuminen veikin niin paljon energiaa, että nukuin ensimmäiset päivät kellon ympäri. Tulin huoneestani vain vessaan ja teinkin sitä useasti, sillä vatsani reagoi myös niin, että tuntui kuin olisi koko ajan pissahätä.

Eristäytyminen alkoi myös nolottamaan sen verran, ettei huoneesta halunnut enää senkään takia poistua.

Josta päästään asioihin, jotka eivät helpota ahdistusta:

1. Vessa:

Jos meillä olisi ”master bedroom”, jossa kanadalaisittain kylppäri on oman makuuhuoneen sisällä, kaikki olisi ok. Ongelma syntyy siitä, kun joutuu käyttämään kaiken keskellä sijaitsevaa vessaa. Et siis välty keskusteluilta edes vessareissulla. Keskeinen sijainti ei anna myöskään yhtään vessarauhaa!

2. Toisen koti:

Vaikka vuokra on puolitettu neljälle, se ei tunnu samalta kuin tasavertaisessa kimppakämpässä. Kaikki tavarat ja huonekalut ovat toisten. Heillä on muodostunut omat rutiinit ja tavat, miten ja missä järjestyksessä asiat ovat ja tehdään. Ensimmäisen viikon aikana vessahädän pidättämisen lisäksi, välttelin myös jääkaapille menemistä. Se tuntui liian tungeksivalta. Mieluummin nälässä.

3. Ruoanlaitto, syöminen ja tv:n katselu. Kaksi jälkimmäistä onneksi onnistuu omassa huoneessa.

4. Aikataulut ja tekemiset. Kun muutenkin koronasta johtuen ollaan kotona 24/7 yhdessä, en jaksaisi enää millään yhteisiä kauppareissuja ja kävelyretkiä.

Verrattuna yhteisreissuille ja yökyläilyille, päivämäärää tai minkäänlaista tietoa siitä, koska tilanne päättyy, ei ole. Se ahdistaa.

Olen parhaimmillani silloin kun olen saanut rauhassa ladata akkuni kotona ja mennä sen jälkeen tapaamaan ihmisiä ja sosialisoitumaan. Kun tämä viedään pois, olosta tulee kärttyisä ja kaikki alkaa ärsyttämään.

Tilanne on kuitenkin helpottunut asenteella: nyt on elettävä näin ja sillä mennään. Lukittaudun huoneeseen jos huvittaa. Elämä ei ole niin vakavaa.

Tiedän maailmassa olevan suurempiakin ongelmia, joten olen potenut huonoa omatuntoa typeristä ajatuksistani ja mitättömistä ongelmistani. Sen takia internetin keskustelupalstoilta löydetty vertaistuki auttaa aina;

”Asua kaltaiseni kanssa?
Sehän olisi vasta lystiä. Kaksi introverttiä lymyilisi asunnossa, ryömien lattiaa pitkin sohvan takaa vessaan, tehden kaiken mahdollisen ettei tarvitse nähdä toista. No, kerran vuodessa, jouluna, voisi nähdä olohuoneessa ja viettää aikaa yhdessä.”

”Yhteisöllisyys on minulle sama kuin helvetti. ”


Miten muilla sujuu yhteiselo?

Kiinnostaisi kuulla kokemuksia tai ajatuksia kimppakämpässä asumisesta. Ehdoton no-no vai ihan piece of cake?

Mitäs Vancouverissa tapahtuu? Siitä kirjoittelin Muu maa mandariini blogiin: Ristiriitainen Vancouver.

2 kommentti

  1. Apua ymmärrän niin hyvin tuon!
    Tajusin nyt vasta kun aloin miettimään, että oon asunut alle 2 vuotta(!!!) elämästä yksin, vaikka koen vähän kiusallisena asua jopa kaverin kanssa. Joten nyt etsin omaa asuntoa : D
    Kauheinta kuitenki oli olla aupairina ja asua perheen kanssa, jokainen päivä tuntui niin kiusalliselta! Elämän hirvein krapulaki iski aupairina ollessa ja halusin vaan nukkua, samalla hävetti ihan kauheasti etten poistu huoneesta ja mitä kauemmin makoilin sitä vähemmän edes kehtasin poistua vessaan. Lopulta ilta yheksältä oli pakko mennä vessaan 😀

    1. Jee kiitos Sandra vertaistuesta! Tää on ihan parasta lukea muiden kokemuksia! En ole ainut! 😀

      Sähän olet ihan konkari yhteisasumisessa! Eli siitä ei ala tykkäämään, vaikka kuinka yrittäisi? 🙄
      Onnea muuten oman asunnon etsimiseen!! ❤

      Siis olen myös joskus miettinyt tuota au pairina olemista. Se olis mulle ihan pahin painajainen! Toisten kotona asumisen lisäksi, isäntäperheellä olisi vielä jonkinnäköinen valta suhun, apua! Hahha ja krapula on kaikista pahin, sillon ahdistaa muutenkin jo ihan kaikki, eikä pysty nähdä ketään!! 😀

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.